Luonnonvärjäys Suomessa. Osa 3. INDIGO

31.12.2022

Faktaa, oletuksia ja kysymyksiä. Kiinnostavia artikkeleita ja lehtileikkeitä.

Indigovärjäys Suomessa

Indigoa on tuotu Suomeen ainakin jo 1700-luvulla. Kyypin tekemiseen on käytetty varmaan aluksi myös morsinkoa, todennäköisesti tuotuja morsinkopalloja. Lämpimään käymiskyyppiin on käytetty morsingon lisäksi myös krappia (tämä on ollut eri krappia kuin punaiseksi värjäämiseen tarkoitettu) ja leseitä, sekä muita samoja aineita kuin Euroopassakin. Myös rautasulfaatilla tehty kylmä kyyppi on ollut todennäköisesti jo varhaisessa vaiheessa käytössä ainakin värjäämöissä. Sekä käymiskyyppi että rautasulfaattikyyppi on jo hyvin vanhoissa englanninkielisissä värjäyskirjoissa esitetty. Indigovärjäyksen tieto on tullut Euroopan kautta Suomeen. Eurooppaan tietoa on tullut aikojen kuluessa eri puolilta maailmaa, aluksi kuitenkaan ei osattu värjätä indigolla muutakuin morsinkokyypillä (indigoa luultiin mineraaliksi ennen kuin sen tiedettiin olevan kasvista peräisin).


Ensimmäisiä löytämiäni artikkeleita indigosta on vuodelta 1773 ja kertoo indigosta yleistietoa (Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo no 8). Artikkelissa kerrotaan indigon alkuperästä, uutosta, miten sitä saatetaan väärentää ja miten tutkitaan onko indigo hyvälaatuista. Alla kuvat tästä artikkelista.


Kotivärjäreille löytyy ensimmäiset kyypin teko-ohjeet Th. Weissin kirjasta "Moniaita osoituksia, kuinka willaa, pumpulia, silkkiä ja liinaa wärjätään eli painetaan." vuodelta 1854. Ohessa kirjan ohjeet:

Rautasulfaattikyyppi "Wärjäys kylmässä kyypissä tapahtuu ensin sillä tawoin: että 1 osa hienoksi jauhettua siniwäriä, 2 osaa sammuttamatointa kalkkia ja 150 osaa wettä sekoitetaan yhteen. Tämä sekoitus pidetään 6 tiimaa wähässä lämpimässä, ja listään 2 osaa puhdasta rauta-wihtrilliä. Sitte yhdistetään se kaikki wielä likemmin moniain tiimain pitämisellä 50 pykälän (gradin) kuumuudessa, ehitimiseen hämmentäin."

Morsinkokyyppi:  "Wärjäys lämpimässä kyypissä, joka myös kutsutaan wede-kyypiksi, tapahtuu, kun 4 osa hienoksi jauhettua siniwäriä, 2 osaa potaskaa, 50 osaa weide, 2 osaa krappia ja 2000 osaa wettä keitetään moniaita tiimoja, jolla ajalla wähitellen pannaan kolmas osa wasta sammutettua kalkkia. Tämän sekoituksen annetaan nyt jähtyä, siksi kuin se jonkun ajan perästä alkaa käydä. 8 tahi 14 päiwän pasta on wäri-liemi walmis wärjäykseen, jossa edellä annetun neuwon jälkeen kalu wärjätään, kun wäri-liemi ensin on tullut lämmitetyksi."

Nämä tekstit löytyvät Coloriastosta.

Raben Kotiwärjäri -kirjasta, vuodelta 1876, löytyy sekä kylmä rautasulfaattikyyppi, että uusi naurismenetelmä, josta sanotaan, että sillä voi värjätä siniseksi ilman kyypiä (tällöin kyyppi on tarkoittanut vielä värjäysastiaa, ei värjäystapaa). Tämä ohje alla. Kirjassa sanotaan myös, että lämmintä kyyppiä osaa hoitaa vain sellainen, jolla on monen vuoden kokemus tehdasvärjäämisestä, joten lämpimän kyypin ohjetta ei ole. Raben kirjassa morsinko mainitaan lämpimän kyypin (eli käymiskyypin) aineiksi, ja että palloja myydään kaupassa.


Indigokarmiinilla värjääminen vai kyyppivärjäys

Vaikka 1800-luvun kirjoissa on indigokyyppien ohjeita, niissä on kuitenkin usein myös indigokarmiinin (Saxon blue) ohjeet, ja useimmat vihreät värit on tehty indigokarmiinilla, jolloin on voitu värjätä samassa liemessä sininen ja keltainen väri. Weissin kirjassa indigokarmiinia (indigo-neste, tinktur) käytetään lähes kaikkiin vihreisiin väreihin. 

Alina Hellenin Kotivärjäyskirjan ensimmäisessä painoksessa (1905) ei ole ollenkaan kyyppivärjäysohjetta, ainoastaan ohje indigokarmiinin tekemiseen ja sen käyttö resepteissä. Uusitussa painoksessa (omani vuodelta 1919) on ohjeet sekä hydrosulfiitti-, rautasulfaatti- että virtsakyyppiin, mutta nämä ovat melko sivuosassa indigokarmiinin ja sinipuun ollessa ensisijaisia ohjeita sinisille ja vihreille väreille. Alina Hellenin uusitussa painoksessa on kuitenkin ensimmäisen kerran esillä hydrosulfiittikyyppi kotivärjäreille. Kirjassa on myös virtsakyypin ohje, mitä en ole tavannut vanhemmissa suomalaisissa lähteissä.

Myös Hulda Kontturin vihkonen (1946) sisältää ainoastaan indigokarmiinin käytön ohjeissa.

Terttu Hassin kirjasta (1977)  löytyy hydrosulfiittiohje, mutta siinäkin kirjassa indigokarmiini on ensisijainen ohje. Indigokarmiinia kehoitetaan käyttämään erityisesti kopioitaessa vanhoja tekstiilejä, jolloin tuloksesta tulisi mahdollisimman aito (vaikka sen huono kesto mainitaan).

Marketta Klemolan kirjassa (1978) on sitten taas kunnolliset kyyppivärjäysohjeet sekä hydrosulfiittikyyppiin, että virtsakyyppiin eli pyttysiniseen. Virtsakyypistä sanotaan, että vaikka haju värjätessä on kaamea, tulos maksaa vaivan. Tässä kirjassa ei enää suositella indigokarmiinin käyttöä rikkihapon vaarallisuuden sekä huonon värinkeston takia.

Myös sinipuu oli hyvin yleinen sinisen värin lähde resepteissä.

Yllä Kutoma- ja paperiteollisuus -lehdessä ollutta luonnonvärjäyksen parjausta. Mutta tottahan siinä on tuo indigokarmiiniasia... (Kutoma- ja paperiteollisuus 1909 no 7)


Nämä tiedot pistää miettimään, että onko suurin osa 1900-luvun vaihteen kummankin puolin sinisiksi/vihreiksi värjätyistä villalangoista värjätty indigokarmiinilla, joka ei ole kestävä väri? Jäin miettimään myös milloin synteettinen indigo on syrjäyttänyt luonnonindigon kotivärjäreiden käyttämänä väriaineena?

Teollisuuslehdessä vuodelta 1886 (no 3) on maininta morsinkokyypistä (tässäkin tarkoitetaan kuitenkin indigokyyppiä, joka käytetään morsingon avulla), ja sanotaan sen olevan haastava. Artikkelissa kehutaan sen tilalle väkevöityä indigoliuosta, joka on helpompi käyttää. Tässä indigoliuoksella ei kuitenkaan tarkoiteta indigokarmiinia (yleensä kun ohjeissa puhutaan indigoliuoksesta tarkoitetaan indigokarmiinia), vaan tekstissä puhutaan kuitenkin kyypistä. Mietin, että onkohan tässä synteettisestä indigosta kyse, mutta tuo liuoksen koostumus jää vähän hämärään. Vaikuttaa samankaltaiselta kuin väkevä rautasulfaattikyyppi (ns. emokyyppi). Tai onko väkevöityä liuosta tehty natriumhydrosulfiitilla? Tässä on kyse värjäämöiden käytöstä, ei kotivärjäreiden. Tästä artikkelista voi kuitenkin päätellä, että 1800-luvulla on vielä värjäämöissä käytetty morsinkokyyppiä indigolle. Jos tämä artikkeli kiinnostaa, niin sen pääset lukemaan täältä.


"Nykyaikaisista" indigokyypeistä

Uusimmissa kirjoissa on pääasiassa ohje natriumditioniittikyyppiin (vanha nimi natriumhydrosulfiitti, vanhoissa ohjeissa on usein hydrosulfiitti), mutta se on aika vahva synteettinen kemikaali ja sellaisenaan haitallinen.

Onneksi kuitenkin nykyaikana on taas palattu näiden historiallisten reseptien pariin. Reseptit ovat käytössä joko sellaisenaan, tai niitä on muokattu vielä yksinkertaisimmiksi. Michel Garcia on tehnyt paljon kokeiluja ja uusia reseptejä näiden hisoriallisten reseptien pohjalta. Nämä orgaaniset kyypit on erittäin helppoja tehdä, ja niitä voi käyttää pitkän aikaa. Esimerkiksi fruktoosikyyppi ja hunajakyyppi onnistuvat yleensä aina. Käymiskyypit ovat villalle kaikkein lempeimpiä, ne ovat kuitenkin myös haastavimpia tehdä ja pitää yllä, sillä ne vaativat pitkäaikaisen tasaisen lämpötilan. Myös rautasulfaattikyyppi on todella helppo ja toimiva, sitä voi myös säilyttää pitkään, ja se toimii lämmittämättä. Rautasulfaattikyypin (rautakyyppi, mineraalikyyppi) huono puoli on, että sitä ei voi käyttää villalle eikä silkille. Virtsakyypin sanotaan olevan villalle hellävarainen, sitä ehkä pitäisi kokeilla joskus, se on kuitenkin kaikista kyypeistä ekologisin.

Pikaohje fruktoosikyyppiin ja rautasulfaattikyyppiin:

Fruktoosikyyppi: 1 osa indigoa, 2 osaa sammutettua kalkkia, 3 osaa fruktoosia

Rautasulfaattikyyppi: 1 osa indigoa, 2 osaa rautasulfaattia, 3 osaa sammutettua kalkkia.

Yksinkertaisimmillaan aineet voi sekoittaa yhteen ja sitten sekoittaa ne kuumaan veteen. Sekoitus muutaman tunnin välein kunnes kyypin pinta on kuparinen ja siinä on vaahdosta muodostunut "indigokukka". Fruktoosikyyppi valmistuu yleensä nopeammin, sitä kannattaa myös pitää hiukan lämmitettynä. Rautasulfaattikyypin kannattaa antaa tekeytyä ainakin seuraavaan päivään, mutta sen voi antaa jäähyä kokonaan. Tämä on siis pikaohje, (itse teen hiukan monimutkaisemmalla ohjeella, jolla voi varmistaa, ettei indigopaakkuja jää liukenemattomaksi ja pelkistys tapahtuu usein nopeammin jos tehdään "emokyyppi" ensin).

Onnistuneita hetkiä indigovärjäysken parissa! Omasta mielestäni se on ehkä yksi kiehtovimpia värjäystapoja, etenkin jos vielä uuttaa indigon itse morsingosta tai väritattaresta.


Toistaiseksi tämä on viimeinen osa värjäyshistoriasta.


Lähteet:

John L. Hayes: Notes Upon Indigo 1873

https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/490055?term=Indigo&page=1

https://coloriasto.blogspot.com/2007/04/moniaita-osoituksia-kolmas-osuus.html 

https://coloriasto.blogspot.com/2007/04/moniaita-osoituksia-kahdeksas-osuus.html

https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1119119?page=1 

https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1124421?page=1

K. A. Rabe: Kotiwärjäri 

Hellen, Alina: Neuwoja kotiwärjäykseen kaswiaineilla, 1905

Hellen, Alina: Kotivärjäyskirja, Neuvoja kotivärjäykseen kasviaineilla, 1919 4p.

Kontturi, Hulda: Luonnonväreillä värjäämisestä, 1946 3p.

Klemola, Marketta: kasvivärjäys, 1978

Hassi, Terttu: Luonnonväreillä värjääminen 1982, 2p

The Art of dying in two parts. Käännös 1600-luvun ranskan ja engalnninkielistä teoksista. Engalnninkielinen painos 1705, ja sen uusintapainos 1900-luvun alusta

Michel Garcian workshop